Arkisto | syyskuu, 2014

Reikäreunan kilpailuvoitto dokumenttielokuvalle 1,048

7 Syy

1048_490px

Kymmenes ja näillä näkymin viimeinen Reikäreuna-elokuvafestivaali järjestettiin 3.–7.9.2014. Festivaalin lyhytelokuvan kilpailun voitti Juho Fossin dokumenttielokuva 1,048. Raadin mukaan kyseessä on voimakas elokuva ihmisen sosiaalisesta vastuusta uusien kontaktivälineiden maailmassa.

Raati palkitsi myös kaksi elokuvaa kunniamaininnoin. Ne menivät animaatioille Electric Soul ja Sukkavartaankatu 8. Joni Männistön Electric Soulia raati luonnehti visuaalisesti ja äänimaailmaltaan kauniiksi ja ehyeksi elokuvaksi. Elli Vuorisen Sukkavartaankatu 8:n ydin puolestaan on sen sisällön syvyydessä. ”Pelkistetyllä animaatiotekniikalla se luo äärettömän vaikuttavia tiloja ja saattaa meidät muistin, pelon ja unen maailmaan”, raati kuvaili.

Lyhytelokuvakilpailun raadin muodostivat päävieras Pirjo Honkasalo, taiteilijavieras Samuli Heimonen ja satunnaisvieras Ronja Roth. Yleisöäänestyksen voittaja oli Antti Laakson ja Simo Ruotsalaisen Safari Heat.

Ehdottomasti suosituin näytös oli Pirjo Honkasalon Betoniyö (2013). Muita yleisömagneetteja olivat perjantain live-säestetty näytös, jossa esitettiin Charlie Chaplinin varhaisia lyhytelokuvia Liblan ja Utopianistin säestämänä, sekä Virpi Suutarin dokumenttielokuva Eedenistä pohjoiseen (2014). Tänä vuonna lähes 3000 kävijää houkutellut festivaali jää toistaiseksi viimeiseksi.

– Jatkuvien tila- ja rahoitusongelmien vuoksi joudumme pohtimaan, miten ja missä Reikäreunan tarina jatkuu, selventää ohjelmatuottaja Jani Ilomäki.

– Tunnelmaltaanhan tämä on aivan ainutlaatuinen festivaali, josta niin yleisö, vieraat kuin me tekijätiimikin olemme nauttineet suuresti.

Olemme kiitollisia kaikesta palautteesta ja kommenteista! Kävijäkyselyn voi täyttää tästä ja vapaamuotoisemmat palautteet voi lähettää toimiston sähköpostiin: toimisto@reikareuna.com

Naukkariselle pieni on kaunista

6 Syy

167-img_0799-paavopykäläinen_v2

Dokumentaristi Lasse Naukkarinen kertoili lauantai-iltapäivän luennollaan elokuvauransa alkuvuosista. Päätyminen alalle oli monen sattuman summa.

– Minulle oli ylioppilaaksi tultuani jo pedattuna työpaikka kyläkoulun opettajana. Rautakirjan kioskilta rautatieasemalta mukaani tarttui kuitenkin Akateemiset urat -esite, jossa kerrottiin myös taideteollisesta oppilaitoksesta. Niinpä hain sinne, suunnitelmanani kouluttautua valokuvaajaksi. Elokuvan puolelle päädyin pari vuotta opintojen alusta vuonna 1965, kun Risto Jarva pyysi minu assistentiksi elokuvantekoon.

Taideteollisessa oppilaitoksessa ei tuolloin ollut varsinaista dokumenttielokuvan opetusta. Ainoastaan elokuvahistorian tunneilla käsiteltiin myös dokkareiden historiaa. Vuonna 1967 hän valmistui ja pääsi työskentelemään Jarvan ja Jaakko Pakkasvirran elokuviin tuotantoyhtiö Filminoriin.

– Siellä omaksuin ”pieni on kaunista” -asenteen: teimme pienellä budjetilla hyviä laatuelokuvia.

Naukkarinen oli mukana sellaisten elokuvien teossa kuin Onnenpeli, Työmiehen päiväkirja ja Ruusujen aika. Hän keräsi monipuolista kokemusta ja pääsi työskentelemään niin kuvaajana, leikkaajana, ohjaajana kuin käsikirjoitusryhmässäkin.

– Filminorissa ei ylityökorvauksia maksettu, mutta jokainen sai tehdä oman elokuvan. Sain myös käyttää yhtiön arkistoja elokuvanteossa.

Naukkarisen esikoisohjaus Solidaarisuus valmistui vuonna 1970. Poliittisen laululiikkeen elokuvallinen vastine oli festivaali- ja kriitikkomenestys.

– Elokuva valittiin muun muassa Venetsian elokuvajuhlille. Olihan se nuorelle ohjaajalle aikamoinen kokemus, kun oma teos oli samalla festivaalilla Fellinin ensi-iltaelokuvan kanssa.

Palkintojen ansiosta hän uskalsi irtisanoutua kuukausityöstään. 72-vuotiaan konkarin ura vapaana taiteilijana jatkuu yhä, sillä nytkin tekeillä on uusia elokuvia, kuten tammikuussa valmistuva Matkamuistoja-lyhytdokumentti.

Pirjo Honkasalo: Dokumenttielokuva on nöyrän ihmisen laji

6 Syy

pirjo

Pirjo Honkasalon luento oli vapaamuotoinen keskustelutilaisuus, jossa yleisö pääsi haastattelemaan ohjaajaa ja kuulemaan mieltään askarruttaneista aiheista. Puhe kiertyi enemmän dokumentti- kuin fiktioelokuvan puolelle.

Yleisöä askarrutti erityisesti eettiset kysymykset ja elokuvantekijän vastuu: miten kuvata todellisten ihmisten todellista elämää? Honkasalo korosti sitä, että dokumenttien tekeminen on aina subjektiivista, ja siksi eettisistä asioista onkin syytä olla tarkkana.

– Jokainen kuvahan on jo rajattu näkemys. Kuvatessani teen päätöksen, mitä kuvaan sisältyy ja mitä rajataan ulkopuolelle.

Honkasalon kokemuksen mukaan dokumentaristeilla on yleisesti ottaen hyvin korkea moraali.

– Vaikka ihminen antaa luvan kuvata maailmaansa, on tekijällä painava vastuu. Elokuva voi muuttaa ihmisen asemaa heidän sosiaalisessa ympäristössään. Dokumentti onkin nöyrän ihmisen laji: pitää kuunnella ja antaa ihmisille itsestään. Vastavuoroisesti heiltä sitten myös saa paljon.

Myös sukupuolikysymykset puhuttivat. Jo kello 10:n aamukeskustelussa Honkasalo kertoi, että hän näki kilpailun lyhytelokuvista, olivatko ne naisen vai miehen ohjaamia. Tähän pyydettiin yleisöstä lisäselvennystä.

– Naisilla ja miehillä on eri kuvastot. Naiset tekevät myös empaattisempia ja kohteetaan myötäilevämpiä elokuvia kuin miehet. Estetiikassakin on eroja: naisten kuvakieli on hempeämpää, mutta toisalta väkivalta näytetään todellisempana.

Tullakseen hyväksi elokuvaohjaajaksi myös miesten on Honkasalon mielestä kuitenkin otettava käyttöön feminiinisiä puolia itsestään.

– Elokuva on väline, jossa on kuvattava herkästi ja läheltä. Siihen tarvitaan naisellisiksi miellettyjä ominaisuuksia.

Huomenna on vielä tilaisuus nähdä Pirjo Honkasalon elokuva Tulennielijä klo 16.