Naukkariselle pieni on kaunista

6 Syy

167-img_0799-paavopykäläinen_v2

Dokumentaristi Lasse Naukkarinen kertoili lauantai-iltapäivän luennollaan elokuvauransa alkuvuosista. Päätyminen alalle oli monen sattuman summa.

– Minulle oli ylioppilaaksi tultuani jo pedattuna työpaikka kyläkoulun opettajana. Rautakirjan kioskilta rautatieasemalta mukaani tarttui kuitenkin Akateemiset urat -esite, jossa kerrottiin myös taideteollisesta oppilaitoksesta. Niinpä hain sinne, suunnitelmanani kouluttautua valokuvaajaksi. Elokuvan puolelle päädyin pari vuotta opintojen alusta vuonna 1965, kun Risto Jarva pyysi minu assistentiksi elokuvantekoon.

Taideteollisessa oppilaitoksessa ei tuolloin ollut varsinaista dokumenttielokuvan opetusta. Ainoastaan elokuvahistorian tunneilla käsiteltiin myös dokkareiden historiaa. Vuonna 1967 hän valmistui ja pääsi työskentelemään Jarvan ja Jaakko Pakkasvirran elokuviin tuotantoyhtiö Filminoriin.

– Siellä omaksuin ”pieni on kaunista” -asenteen: teimme pienellä budjetilla hyviä laatuelokuvia.

Naukkarinen oli mukana sellaisten elokuvien teossa kuin Onnenpeli, Työmiehen päiväkirja ja Ruusujen aika. Hän keräsi monipuolista kokemusta ja pääsi työskentelemään niin kuvaajana, leikkaajana, ohjaajana kuin käsikirjoitusryhmässäkin.

– Filminorissa ei ylityökorvauksia maksettu, mutta jokainen sai tehdä oman elokuvan. Sain myös käyttää yhtiön arkistoja elokuvanteossa.

Naukkarisen esikoisohjaus Solidaarisuus valmistui vuonna 1970. Poliittisen laululiikkeen elokuvallinen vastine oli festivaali- ja kriitikkomenestys.

– Elokuva valittiin muun muassa Venetsian elokuvajuhlille. Olihan se nuorelle ohjaajalle aikamoinen kokemus, kun oma teos oli samalla festivaalilla Fellinin ensi-iltaelokuvan kanssa.

Palkintojen ansiosta hän uskalsi irtisanoutua kuukausityöstään. 72-vuotiaan konkarin ura vapaana taiteilijana jatkuu yhä, sillä nytkin tekeillä on uusia elokuvia, kuten tammikuussa valmistuva Matkamuistoja-lyhytdokumentti.